Taannoisella Helsingin matkallani matkustin useasti metrolla. Siskokultani kun asuu metromatkan takana. Aamulla kuulin metrossa kuutta eri kieltä. Yhden tunnistin. Se oli änkyräsuomea. Muut kielet olivat rutkasti eksoottisempia. Änkyrää kuulee Oulussakin.
Voisin viettää metrossa, bussiasemilla ja lentokentillä tuntikausia. Tarkkailla ihmisiä, miettiä ketä he ovat. Miksi poika haroo hiuksiaan? Mitä miettii keski-ikäinen nainen, joka ilmeettömänä tuijottaa metron ikkunasta ulos? Mihin nämä ihmiset ovat matkalla, tai pikemminkin, mistä he tulevat? Miksi he ovat liikkeellä?
Ovatko he jonkun äitejä, isiä? Ihan varmasti he ovat jonkun lapsia. Onko heitä kohdeltu hyvin lapsina, onko heitä kuunneltu, huomioitu tarpeet ja annettu mahdollisuuksia? Ovatko he löytäneet oman tiensä- pakkovalinnan edessä vai tuntemuksiaan kuunnellen?
Omat mietteeni ovat tällä hetkellä omien lastemme tulevaisuudessa. Miten päästää irti ja laskea heidät maailmaan? Mistä löytyisi paikka, jossa tiedän heidän saavan sitä, mitä tahtoisin heille tarjottavan?
Ja mitä he siis tarvitsevatkaan?
Mustavalkoisin ajatuksin, harmaan lukuisten sävyjen siivin ensi viikkoon ja vappua juhlimaan!
Kommentit